Koska olen eronnut

Koska olen eronnut. Minkälaiseksi ihmiseksi se minut tekee? Olenko ehkä epäonnistuja, ylireagoija, taivaanrannan maalari, kriisissä tai ehkä muuten vaan hullu? Itse koin eroni vapauttavaksi, kenties parhaaksi päätöksekseni vuosiin. Tuntuu, kuin ystäväni ja tuttuni, lasteni harrastuksissa tapaamani toisten lasten vanhemmat, katsoisivat minua jotenkin kieroon, säälien; voi sentään, se on eronnut. Yksinäinen. Onneton. Yhteiskunnassamme jotenkin eriarvoinen. Koska heitä ei ole kaksi, vaan yksi ilman täydentävää osapuolta, toista aikuista ihmistä. Haluaisin huutaa kaikille ääneen voivani hyvin, olevani nyt onnellinen ja eheä. Silti pohdin, laittaisinko sormukseni takaisin vasempaan nimettömääni lasteni kevätjuhlaan ihan vain siksi että tuntisin kuuluvani joukkoon normaalina henkilönä, jota kohtaan säälin tunteet ovat turhat.

 

Koska olen eronnut? Olenko eronnut siinä vaiheessa kun muutimme puolisoni kanssa eri osoitteisiin, silloin, kun avioeromme astui lain edessä voimaan, vaiko silloin kun tunsin todellista erillisyyttä puolisoni kanssa? Milloin rakkaus kahden ihmisen välillä todella kuolee. Onko tarkoitettu ettei se kuole koskaan, muuttaa vain muotoaan. Vai kuuluuko eroamisen meininkiin että emme enää rakasta toisiamme millään tasolla, vaan valitsemme pitkän yhteiselomme tilalle vihan, kylmän välinpitämättömyyden? Ehkä näin olisi kenties helpompaa.

 

Itse uskon, että ero on eräänlaista kasvamista, kasvamista toisesta erilleen siksi, ettemme enää ole sellaisia joita tavatessamme ja rakastuessamme olimme. Rohkeutta. Onko väärin tuomita ketään tavasta elää tai olla? Mielestäni jokaisella meistä on oikeus kasvaa ja elää tavalla joka tuntuu itselleen sopivimmalta. Kenellä on oikeus tuomita, kenellä arvostella, kenellä asettaa ketään määrättyyn muottiin? Kuinka lähtökohtaisesti voisi edes olla mahdollista kuvitella, että kenelläkään olisi velvoitetta olla yhtä toisen ihmisen kanssa lopun ikäänsä vain siksi että joskus olemme näin uskoneet näin haluavamme?

 

Suosittelen lämpimästi näiden vastausten tutkimiseksi ja löytämiseksi psykoterapiaa. Halu löytää itsemme on ehkä tärkein voimavara jonka avulla kuoriudumme itseemme vaikuttavilta ulkopuolisilta tekijöiltä jotka haluavat tehdä meistä jotakin muuta kuin oikeasti olemme. Ero synnyttää monenlaisia tunnemyrskyjä, se on normaalia, terapeuttini kertoo. Tyynnyn oivallukseen, etten olekaan sekaisin ja tiedostaessani omat vahvuuteni selvitä tästä kaikesta voittajana. Voitan itseni ja kaikki ne utopistiset harhaluuloni siitä että olisin eronneena jollakin tavalla vain osittain elävä ihminen.

 

Minulla on paljon annettavaa. Nyt kaiken kokemani jälkeen haluan syleillä (tämä lienee tavallaan koomista, mutta totta) koko maailmaa. Olen täysillä mukana kaikessa. Eronneena, mutta onnellisena.

 

Blossom

Vieraileva kirjoittaja