Normaalius on mielestäni hyvin erikoinen käsite. On lähtökohtaisesti hurjaa, että joillekin tahoille on annettu valta määritellä mitä normaalius pitää sisällään. Yhteiskunta pyrkii asettamaan normaalin ja epänormaalin rajoja monin eri tavoin, mielestäni hyväksyttävimmin lainsäädännön keinoin. Jo perusoikeudet pitävät sisällään oikeutetut odotukset siitä, että meillä kaikilla tulisi olla turvallista elää ja olla.
Kulttuurimme tuntuu tietävän minkälaiseen muottiin tulisi sopia. Tästäkö johtuu, että epänormaalius juuri tästä syystä koetaan usein ongelmaksi? Kenen ongelmasta tällöin onkaan kyse, yksilön omasta vaiko jonkun muun?
Näin terapeutin silmin koen, että epänormaalius on elämässä suuri rikkaus. Ihmiset haluavat usein kuulla olevansa normaaleja. Kun itseään tarkemmin pohtii, jokainen meistä on kaukana normaalista, olemme jokainen aivan ainutlaatuinen yhdistelmä jotain hyvin arvokasta. Kyse on itsensä ja toisten hyväksymisestä, heikkouksineen ja vahvuuksineen. Heikkoudet määritellään valitettavan usein epänormaaliksi tavaksi ajatella ja toimia, vaikka ne sisältävät mielettömän potentiaalin. Emme vain sitä ole ymmärtäneet, vielä.
Haluan auttaa jokaista ihmistä löytämään, hyväksymään ja hyödyntämään oman epänormaaliutensa. Se tulisi nähdä voimavarana, suurena lahjana, joka oikein ymmärrettynä antaa mahdollisuuden elää täyttä elämää.
